Hyppysellinen inkivääriä, olkaa niin hyvä!
Viimeisen parin vuoden kuluessa olen kummasti innostunut ruoanlaitosta. Pöperöistäni onkin saanut kärsiä niin poikaystäväni kuin moni pahaa-aavistamaton vieras - mausteidenkäyttöni kun lähentelee liiankin usein keskiajan mannereurooppalaista aatelistapaa.
Nykyihmisen on vaikeaa käsittää mausteiden käsittämätöntä arvoa keskiajalla. Lähikaupasta ostetaan suolaa, pippuria, sahramia ja kanelia muutamalla markalla. Toisin oli vielä viisisataa vuotta sitten - mausteita laivattiin Intiasta ja Lähi-Idän maista korkeilla hinnoilla herrojen herkuiksi.
Mitä hienompi oli talo, sitä enemmän ruoasta löytyi eksoottisia mausteita. Parhaimmillaan - tai pahimmillaan - saatettiin ruoka maustaa 1400-luvun englantilaisen keittokirjan neuvojen tavoin: kokkia käskettiin kypsyttämään kaniini sahramin, jauhettujen mantelien, inkiväärin, sypressijuuren, kanelin, sokerin, mausteneilikoiden ja muskotin kera. Hedelmätkään eivät kelvanneet sellaisinaan - mansikat ja kirsikat tuli kastaa viiniin, keittää ja maustaa pippurilla, etikalla ja kanelilla. Ruoka oli pikemminkin lisuke mausteiden ohella. Arvovieraille tarjottiin mausteita sellaisenaan nautittaviksi samaan tapaan, kuin nykyisin seurustellessa saatetaan tarjota suklaakonvehteja tai suolakeksejä. Viinit eivät rypäleitä muistaneetkaan.
Keskiaikaisen ylhäisaatelin keskuudessa mausteita ei nautittukaan pelkän maun vuoksi. Suurin paino oli symbolisessa arvossa - mausteet olivat suunnattoman arvokkaita, jalokiviin verrattavia. Arabit, jotka maustekauppaa idässä pääasiassa hoitivat, keksivät mitä kummallisempia selityksiä mausteiden alkuperälle ja huikeille hinnoille. Sanottiin, että inkivääri, raparperi ja kaneli olivat peräisin itse paratiisista, jossa sijaitsi Niilin alkulähde. Jokivarren asukkaat vain keräsivät haaveilla virtaa alas kelluvat hedelmät. Maustemaat olivat pullollaan hirviöitä ja suunnattomia vaaroja, jotka uhkasivat sinne matkaavia urheita kauppamiehiä. Harvempi eurooppalainen myyntimies uskalsi lähteä ottamaan selvää idän kauppiaiden tarinoiden totuudenmukaisuudesta. Helpompaa oli maksaa mukisematta vaadittu hinta ja myydä tavara edelleen voitolla jollekulle saksalaiselle aatelisherralle.
Tavallinen kansa ei herrojen mausteista tiennyt - yrttejä saatettiin käyttää ruoan maustamiseen, kylläkin harvemmin. Pohjolassa menestyivät harvat Manner-Euroopassa tunnetut yrtit. Ajuruohoa eli timjamia, kuminaa ja marunaa eli pujoa kasvoi kuitenkin niityillä ja pientareilla, ja ruohosipulia löytyi kallionkoloista. Skandinaviassa kerrotaan olleen viikinkiaikana vallalla syvä mieltymys valkosipuliin. Rautakautisten paaluvarustusten nurkilta Ruotsista on löydetty mustaherukan siemeniä. Suolahierakkaa eli suolaheinää on ainakin myöhemmällä ajalla käytetty leivän jatkamiseen. Katajanmarjoilla ja suopursulla maustettiin simaa tai olutta.
Ruokapöytämme mausteet ovat meille niin tavanomaisia, että niiden historiaa tulee harvemmin pohdittua. Suola, tuo verisuoni- ja sydänsairauksien katala kuriiri, on vasta muutaman sadan vuoden ajan kuulunut perusmausteisiimme. Muinaisina aikoina se oli pyhitysaine ja jumaluhri, tuhat vuotta sitten hyvin arvokas kauppatavara ja säilöntäapu. Jonkintasoista arvon alenemista on niin suolan kuin muidenkin mausteiden suhteen viime vuosisatoina tapahtunut - nykyään kilon purkki Jozoa maksaa Alepassa kaksi markkaa ja yhdeksänkymmentä penniä.
© 1996-2004 Harmaasudet ry