Hyljeneito (A 3/99)
Hän lähti jo monta vuodenkiertoa sitten, jätti minut yksinäni tupaani pitämään. Tiesin, että tämä olisi tulossa.
Jo pienestä pojasta lähtien olin kuullut varoituksia, "älä mene rantakallioille täytenä kuuna", "hukkuneita ei pidä kutsua rannassa", ja "hylkeet ovat hukkuneiden ihmisten sieluja, eikä niitä pidä häiritä turhaan". Kuuliaisena poikana pysyttelin kotona täydenkuun öinä, kun talot salvattiin pienessä kylässämme. Silti mikään ei voinut pidätellä minua kurkistelemasta savuräppänästä salaa vanhempieni nukahdettua.
Vuodet kuluivat ja miesväki otti minut mukaan hylkeenpyyntiin. Mielessäni kummittelivat aluksi lapsuuden pelot, mutta kun aikamiehet kertoivat minulle tarinoita hylkeistä, pelot vaimenivat kunnes poistuivat kokonaan. Sain kuulla hylkeiden täydenkuuntanssista, kun hukkuneiden sielut saavat hetkeksi ihmisenhahmonsa takaisin. Jos tuolloin menisi rantakallioille, näkisi. Sain myös kuulla pohjoisen noitanaisista, jotka muuttivat itsensä hylkeiksi tehdäkseen matkojaan eläinhahmossa. Piti siis olla varovainen, mitä tai ketä pyyti. Ei rantakallioille kuitenkaan täytenäkuuna parannut mennä. Joku noita vielä sen uskaliaan loitsisi.
Miehen iän mukana tulivat myös velvollisuudet. Isäni oli jo vanha mies ja kulki kumarassa, eikä äidistänikään ollut kotitöitä tekemään siinä missä ennen. Olihan minulla jo nuorikkokin katsottuna - kaunis ja hymyssäsuin kulki kylällä kun hänen kulkuaan katselin. Olihan minulla mitä neidolle tarjota - tupa, hyvä mies ja hyviä hylkeennahkoja pukineiksi. Neidon vanhemmatkin olivat kovasti suostuvaisia. Mikäpä siinä, kun kihlauksesta sovittiin, ja häät olisi pidettävä seuraavana täydenkuun yönä.
Oli silloin syksy ja syysmyrskyt koettelivat kovina pientä saartamme. Miesväki sai puurtaa pitääkseen veneemme pystyssä ja verkot ehjinä, eihän niitä tällaiseen oltu tarkoitettu. Oli uudenkuun aika. Kahden viikon päästä saisin morsioni ja se minua myrskyjenkin keskellä lämmitti. Kovien myrskyjen johdosta emme kuitenkaan ehtineet kuin ohimennen toisillemme hymyillä. Töitä oli paljon ja tuuli puhalsi kovempaa kuin miesmuistiin.
Se oli tuulen syytä. Tuuli puhalsi liian kovaa. Nuorikkoni oli vahva neito, eikä tuuli olisi mitenkään voinut viedä tätä. Mutta niin kuitenkin kävi. Hänellä oli tapana kävellä saaren korkeimmalle kohdalle, joka kuroitti kuin apua antava käsi meren ylle. Myrskyävän meren. Joku oli nähnyt hänen menevän lempipaikalleen, eikä kukaan tiennyt häntä estääkään. Tulevan vaimon katsottiin tarvitsevan hieman rauhaa ennen häitään. Kukaan ei koskaan nähnyt hänen tulevan takaisin. Kun rankkasade alkoi, sen korvia huumaava pauhu peitti kaiken alleen, mutta hän ei tullut. Sateen jälkeen häntä ei löytynyt. Muut katsoivat minuun säälien. "Hukkunut", kuiskittiin.
Menin tupaani, jossa puolisokea äitini istui laverin nurkassa huolestuneen näköisenä. Kysyi mitä oli tapahtunut. Kun kerroin, alkoi hän vaikeroimaan ääneen, ja minä yhdyin valitukseen. Ei löytynyt saarelta sen surevampaa paria kuin minä ja maammoni. Kun myöhään yöllä istuin rakkaimpani paikalla kalliolla, osui katseeni kasvavaan kuunsirppiin.
Hääpäivänämme olin valmis, ja pimeyden laskeutuessa menin tupaan ja panin maate. Kun rakkaat vanhempani nukkuivat, lähdin ulos. Varoitukset aikojen takaa pyörivät mielessäni. "Älä mene rantakallioille täytenä kuuna", ne huusivat, "älä mene..." Vedet silmissä juoksin rantaan ja piilouduin kallioiden taakse. Rantaan ui hylkeitä, kymmeniä hylkeitä. En ollut koskaan nähnyt niin montaa hyljettä yhdessä. Rantaan saavuttuaan ne heittivät hylkeennahkansa rannalle, ja aloittivat tanssinsa. "Jos silloin vie hylkeen nahan..." kertoili ääni viisauksia päässäni. Hiivin nahkojen taakse, ja vein sen nahan, jota rakkaimpani oli käyttänyt. Paneuduin odottamaan ja nukahdin hiljaiseen musiikkiin joka rannalta kuului hyljeihmisten laulaessa.
Aamulla heräsin valitukseen. Kun katsoin rannalle, istui vaimoni siinä, pää käsiensä välissä ja itki. Hän nosti katseensa minuun ja alkoi syyttää minua siitä, mitä olin tehnyt. Hän vaati nahkaansa takaisin. Kun en antanut sitä hänen aneluistaan huolimatta, hän puhkesi lohduttomaan itkuun. Eivät epätoivoiset rakkaudentunnustukseni siinä enää auttaneet, vaan ennen niin iloinen tyttöni itki minun epäoikeudenmukaisuuttani - epäoikeudenmukaisuutta, joka sai alkunsa vain rakkaudestani.
Kun saavuimme kylään, kauhistuneet hiljaiset kasvot seurasivat kulkuamme tupaani kohti. Hiljainen valitus alkoi jäljessämme, kunnes naisten parku kuului selvästi kotipirttiinikin. Äitini kompuroi ulos kysyäkseen mikä oli ja järkyttyi selvästi rakkaani nähdessään. Silti hän urheasti vei tämän tupaan ja antoi miniälleen töitä. Kylä palasi normaaliin elämäänsä, mutta kaikki välttelivät vaimoani. Ei ettäkö se haitannut olisi, olin saanut hänet takaisin. Hänen hylkeennahkansa lukitsin puukirstuun, ainoaan mikä tuvastamme löytyi. Avain minulla oli jatkuvasti mukanani.
Vuoden kuluttua äitini kuoli kuumetautiin ja isäni pian sen jälkeen, joten jäin naiseni kanssa hoitamaan tupaa kahdestaan. Lapsia emme saaneet, mutta se ei minua juurikaan haitannut, kyllähän niitä vielä ehtisi... Vaimoni ei puhunut koko asiasta. Asuimme talossa kahdestaan, hieman erakoituneina. Kävin kalassa, mutta hylkeenpyynnin lopetin.
Eräänä kevätaamuna huomasin avaimen puuttuvan, ja kiiruhdin heti kotiini. Hän oli lähtenyt takaisin omiensa luokse.
Olen kylän hullu, aina rannassa istumassa. Vieraan noidan viemä. Kyläläisten mielestä rakkaani oli pohjoisen noita, joka oli minut loitsinut. En usko heitä, hän on minun rakkaani. Ja hän palaa aina toisinaan minua katsomaan. Nuori naarashylje, joka tulee kivelle makaamaan minua katsellen. Vielä joskus hän palaa luokseni, lopullisesti. Minun rakkaani, minun hyljeneitoni.
Kirjasta Paistaa päivä pimeään - färsaarelaisen kansansadun pohjalta kirjoittanut
© 1996-2004 Harmaasudet ry