Elämää viikinkiajan Suomessa (KK, RJ)
Suomalaiset säästyivät viikinkiajan Eurooppaa kuohuttaneilta verisiltä ryöstöretkiltä suurimmaksi osaksi. Viikingit tunnettiin pikemminkin kauppiaina, joiden kanssa käytiinkin tuottoisaa kauppaa. Olipa suomalaisia mukana varjagien retkilläkin: suhteet Venäjän, varsinkin Laatokan seudun suomensukuisiin kansoihin, olivat suureksi hyödyksi myös viikingeille.
Verilöylyiltä ei kuitenkaan vältytty. Korkeille linnavuorille kylien lähistölle kohosikin vartiolinnoituksia, joista merta ja vesireittejä vahdittiin jatkuvasti silmä kovana. Pakolinnoihin vetäydyttiin ainoastaan vaaran uhatessa. Suurempien alueitten yhteistoiminta hyökkääjää vastaan oli kuitenkin mitä todennäköisimmin varsin huonosti järjestäytynyttä ja tilapäistä, vaikka kyläyhteisöt omia kotejaan henkeen ja vereen puolustivatkin.
Viikinkiajan alussa Etelä-Pohjanmaan aiemmin niin vauras ja kukoistava maatalous- ja kauppa-alue alkoi tuntemattomasta syystä menettää merkitystään. Kiinteä asutus ja menestys siirtyi Varsinais-Suomen ohella Hämeeseen, josta se levisi eteenpäin nykyisen tienoille. Myös Karjalassa oli kiinteää asutusta, vaikkakin merkittävään asemaan alue nousi vasta 1000-luvulla viikinkikaupan ja Novgorodin vallan kasvaessa. Ahvenan-maa kytkeytyi tiiviisti ruotsalaiseen kulttuuripiiriin. Suomalaiset vaikutteet säilyivät kuitenkin edelleen jossain määrin sinne naitujen suomalaistyttöjen kautta. Ahvenanmaalaiset osallistuivatkin suomalaisia useammin viikinkiretkiin.
Yhteiskunnan kehitys oli nopeaa ja menestyksekästä. Väestön kasvu ja muiden maiden kiinnostus erämaiden turkiksiin nosti metsästys- ja kauppatoimintaa uuteen kukoistukseen.
Kyläyhteisö
Muinaissuomalaista yhteisöä johti mahtimies, päällikkö. Hän vastasi kaupankäynnistä alueellaan ja tarvittavien raaka-aineiden ja tavaroiden hankkimisesta. Päällikön asema muuttui rautakauden lopulla todennäköisesti periytyväksi. Maanviljelyksen oletetaan johtaneen myös maanomistusoikeuteen, joka taas olisi periytynyt ja näin säilyttänyt aseman yhteisössä myös seuraavan sukupolven edustajalle.
Miehen ja naisen suhde rautakaudella oli suhteellisen tasa-arvoinen ainakin muuhun Eurooppaan verrattuna. Yhteisöllinen tasa-arvoisuus taas oli toista kun
mahtimiehet ja suvut hallitsivat ja menestyivät, keikkuivat toisella äärilaidalla orjat, joita oli otettu vangeiksi ryöstöretkillä tai kauppamatkoilla. Orjienkaan olot eivät kuitenkaan olleet täysin epäinhimilliset.
Rautakauden kylät sijaitsivat yleensä vesireittien varrella. Kylä oli sukuyhteisö, joka käytti yhteisiä kalavesiä ja pyyntialueita. Uutta verta saatiin naimalla tyttöjä muista kylistä. Rautakauden loppupuolella muodostuivat myös pitäjät useamman lähellä toisiaan sijainneen kylän liittona. Muinaissuomalaisiksi maakunniksi on eritelty neljä varsinaista aluetta: Varsinais-Suomi, Kalanti-Laitila eli Vakka-Suomi, Satakunta ja Häme, jotka muodostivat jo hallinnollisesti suhteellisen kiinteitä kokonaisuuksia. Etelä-Pohjanmaa oli varsinkin ennen viikinkiaikaa kukoistavaa maatalousseutua, mutta hiljeni sittemmin. Jo aiemmin mainittu Ahvenanmaa oli vauras ja väkirikas alue, jonka yhteydet Itämeren muihin maihin olivat manner-Suomea rikkaammat. Sisä- ja Pohjois-Suomessa liikkui enimmäkseen lappalaisia - ei kuitenkaan nykyisiä saamelaisia, vaan luultavasti Suomen muusta väestöstä jo aiemmin eränkävijöiksi ja keräilytalouden harjoittajiksi eriytynyttä kansaa. Nykyisen Savon ja Karjalan käsittävä Itä-Suomi oli etenkin kulttuuriltaan yhtenäinen alue, joka sai voimakkaita, nk. permalaisia vaikutteita idän suunnalta. Nämä alueet eivät kuitenkaan olleet hallinnoltaan yhtenäisiä. Jaottelu perustuu lähinnä kulttuurillisiin samankaltaisuuksiin.
Elinkeinot
Rautakauden lopun suomalaiset eivät eläneet pelkällä metsästyksellä, kuten usein luullaan. Se oli kuitenkin kalastuksen, maanviljelyn, karjanhoidon ja kaupan ohella tärkeä tulonlähde. Niin lihaa kuin turkiksiakin hankittiin omaan tarpeeseen ja sen ohella myös myyntiin. Kauppiaat ostivat turkiksia ja välittivät niitä eteenpäin ? tunnettuja, suurempia kauppapaikkoja on sijainnut mm. Euran Luistarin alueella, Hämeenlinnan nykyisessä Varikkoniemessä ja Mikkelin seudulla.
Ohra ja ruis olivat tärkeimpiä muinaissuomalaisia viljakasveja. Myös kaura ja vehnä tunnettiin, eivätkä
viljelemättä jääneet herne ja linssikään. Maanviljelystä harjoitettiin kasketuilla mailla tai pienillä pelloilla, joita lannoitettiin. Tämä mahdollisti myös jokavuotisen viljelyn.
Kalastus ja hylkeenpyynti olivat varsin tuottoisia elinkeinoja, jopa Turun ulkosaaristossa kannatti asua. Itse kalan lisäksi hankittiin hylkeenrasvaa, joka sisämaan
metsästäjien keskuudessa oli suosittua rautaisten ansojen ja muiden pyyntivälineiden voitelussa sekä nahkojen pehmentämisessä.
Karjanhoito yleistyi viikinkiajalle tultaessa luultavimmin sääolojen huonontumisesta ja hedelmällisyyden vähentymisestä. Karjanhoitoa on harjoitettu vaihtelevissa määrin maassamme. Kotieläiminä tavattiin ainakin nautoja, lampaita, vuohia, sikoja, hevosia ja koiria.
Kauppa yhdisti metsästäjät, kalastajat, käsityöläiset ja maanviljelijät. Se oli yleistä talonpoikien keskuudessa. Yhteyksiä oli oman maan kauppiaiden lisäksi myös Skandinaviaan ja etenkin Viroon, josta maahamme saapui myös uudisasutusta. Läheisimmät suhteet Varsinais-Suomen ja Ahvenanmaan asukkailla lienevät olleet Gotlantiin. Kauppiaat toimivat välittäjinä oman maan turkismetsästäjien ja skandinaavisten kauppiaiden välillä. Vaihtokaupan ohessa metallivaluuttana käytettiin kaulakoruja, maksuhopeaa, -pronssia, vartaita ja renkaita. Ajoittain kauppiaiden käsiin eksyneet, tavallisesti Keski-Euroopasta peräisin olevat kolikotkin olivat vain kätevässä muodossa liikkuvaa hopeaa vailla varsinaista valuutta-arvoa.
Käsityö liittyi oleellisesti kauppaan, vaikkakin käsityöläiset myivät lähinnä omia tuotteitaan. Oli ase-, koru- ja puuseppiä, savenvalajia ja kankaankutojia. Käsityöläiset toimivat ammatissaan joko päätoimisesti tai muiden töiden ohella ja kiertelivät talosta taloon ja kylästä kylään omia tekeleitään kaupaten. Naisten töitä olivat kehrääminen, värjäys ja kudonta. Myös saviastioiden tekijöissä on saattanut olla naisia. Miehet ovat tehneet mm. puutöitä, rakentaneet veneitä ja polttaneet tervaa.
Asuminen
Yleisin - muttei suinkaan ainoa - talotyyppi rautakaudella oli suorakaiteen mallinen, suurimmillaan jopa reippaat parikymmentä metriä pitkä hallitalo. Kattoa tukivat seinät ja kaksi paaluriviä. Seinät tehtiin varhaisemmalla rautakaudella oksapunoksesta, joka pujotettiin paalujen väliin. Lämpöä eristivät turve, sammal ja savi. Viikinkiajalla yleistyi myös hirsirakentaminen varhopatsas-tekniikalla tai idästä tulleella lamasalvostekniikalla. Lattia oli joko kivetty tai vain kovaksi poljettu savipermanto. Seinustalla oli osaksi maahan kaivettu, kiuasmainen uuni, josta johti ulos kivistä rakennettu ilmakanava. Harjakatto oli rakennettu esim. tuohesta, järviruo'oista ja puusta.
Esineistö
Rautakaudella esineet merkitsivät paitsi apua jokapäiväisessä elämässä, myös omistajansa aseman ja vaurauden ilmentäjää. Skandinaaviset vaikutteet näkyivät myös suomalaisten elämässä. Tuontiesineistöä on kuitenkin aseita lukuunottamatta jopa ihmeteltävän vähän; lieneekö syynä ollut jonkinlainen maamme sisäinen monopoli?
Tarve-esineistö tehtiin suurimmaksi osaksi lukuun ottamatta muutamia harvinaisia hankintoja. Metalliesineitä takoivat kiertelevät sepät ja kyläsepät, kankaat kudottiin ja vaatteet ommeltiin kotona. Saviastiat olivat taitavasti tehtyjä, käyttökelpoisia ja kauniita. Lasi oli hyvin harvinaista ja arvokasta. Sitä kulkeutui vain harvoille rikkaille mahtimiehille.
Aseiden, etenkin miekkojen, määrä kasvoi viikinkiajalla selvästi. Niistä tuli yksinkertaisempia ja tehokkaampia. Suurin osa miekoista oli frankkilaisvalmisteisia, peräisin Länsi-Euroopasta. Frankkilaisaseita ostettiin Suomeen Skandinaviasta. Suurissa kauppakeskuksissa niihin useimmiten tehtiin pohjoismaisen maun mukaiset kahvat ja huotrat. Suomalaiset suosivat varsinkin kuulun Ulfbehrt-sepän miekkoja. Miekka ei kuitenkaan ollut ensisijaisesti taisteluväline. Se pikemminkin osoitti kantajansa asemaa yhteiskunnassa naisten rikkaan koruston tavoin. Mahtimiehen kupeella riippuva miekka kertoi korkeasta sosiaalisesta arvosta ja varakkuudesta. Jouset ja keihäät olivat tarpeellisia ja yleisiä niin taisteluissa ? joita onneksi oli harvoin - kuin metsästyksessäkin Yksinkertaista käsijousta käytettiin pienriistan pyynnissä. Suomalaisille tyypillisenä aseena pidetään pistokeihäänä käytettyä angoa, joka oli eräänlainen väkäsillä varustettu pitkäkaulainen keihäänkärki. Se oli kätevä lähitaistelussa, jossa vastustajan kilpi tehtiin käyttökelvottomaksi iskemällä ango siihen kiinni. Angojen pituus vaihteli paristakymmenestä sentistä reiluun metriin.
Pukeutuminen
Hautalöydöt kertovat rauta-ajan mahtitalojen emäntien ja isäntien vaatetuksesta. Hyvällä syyllä voi olettaa, että köyhemmällä väestönosalla ei ollut varaa metallisiin koruihin, pronssispiraalein koristeltuihin vöihin, esiliinoihin ja viittoihin tai punaisiin tahi sinisiin kankaisiin. Taitavia lauta- ja punosnauhoja saattoi kuitenkin varattomampikin emäntä tehdä ainakin pimeitten talvi-iltojen ratoksi. Etenkin Karjalan alueelle kehittyi ristiretkiajalle tultaessa omaleimainen, taidokkaan geometrinen ristipistokirjailumallisto. Ja vaikka ulkomaisten kauppiaiden hienoihin kankaisiin tai kauniisiin väreihin ei varaa olisi ollutkaan, saattoi kasveilla värjäten saada aikaan varsin kauniin lopputuloksen.
Miehelään päässyt neito letitti hiuksensa nutturalle tai peitti ne liinalla. Tähän ei muinaisaikana ollut niinkään syynä siveys tai kainous, vaan yksinkertaisesti käytännöllisyys: kasvojen edessä heiluvat tai ruokaan valuvat, työtä haittaavat hiukset oli saatava pois tieltä. Kulttuuri kuitenkin saneli tiukasti normit, joiden mukaan tuli elää. Yhteisön voima oli suuri - hiukset valtoimenaan kuljeskeleva vaimo olisi todennäköisesti saanut vähintäänkin huonon maineen.
Korut
Korut osoittivat kantajansa asemaa yhteiskunnassa vaatteiden ohella ja toimivat valuuttana ? emännän loistelias korumäärä kertoi talon ja suvun vauraudesta ja hyvinvoinnista.
Korumallit olivat hyvinkin omaperäisiä. Kyseessä ei ollut niinkään täysin omien kuvioiden luominen, vaan juuri vaikutteiden ottaminen ja yhteensulauttaminen kaikkialta. Vaikutteita on saatu Keski- ja Itä-Venäjän suomen-sukuisilta kansoilta, skandinaaveilta ja roomalaisperäisestä korustosta. Yhdistettynä kuvioista muodostui aivan omanlaisensa korumallisto, jollaista ei muilta kansoilta tavata.
Naisten vaatetuksessa koruilla, etenkin soljilla, oli varsin näkyvä sija. Pyöreät kupurasoljet kuuluvat etenkin suomalaisnaisen asustukseen. Niitä käytettiin päällys-mekon kiinnittämiseen olkapäiltä. Solkiin rikkaammat emännät kiinnittivät ketjulaitteet, jotka saattoivat yhtenä paksuna ketjuna tai etenkin idässä monirivisinä käätyinä kulkea rinnan yli soljesta toiseen. Ketjulaitteisiin voitiin ripustaa sakset, neularasia, syömäveitsi, korvalusikka, avaimia tai erilaisia onnea tuottavia koruja, kuten Torin vasara, hedelmällisyyttä symboloivia lintuja, kulkusia tai osmonsolmulla koristettuja levyjä - siis elämässä tarvittavia arvokkaitakin esineitä, joiden katoaminen olisi ollut perin ikävää. Köyhemmällä väellä ei moisia koristuksia ollut. Vyö oli kätevä kantolaite ? siinä kulkivat niin pussukat kuin puukkokin.
Miehet eivät kupurasolkia käyttäneet. Hevosenkenkä-soljilla kiinnitettiin viikinkiajalla lähinnä miesten viittaa ja vaatteita. Vasta 1000-luvulta alkaen ne siirtyivät myös naisten vaatetukseen, mutta sen jälkeen niitä käytettiinkin niin viitoissa, paidankauluksissa kuin olkasoljissakin.
Kaulariipuksien suosituimpiin aiheisiin kuului skandi-naavisperäinen Ukon ? tai Torin - vasara. Kristinuskon vaikutus toi Suomeen myös ristin. Mahtoi olla onnekas se, joka kantoi kaulassaan Torin vasaran ja ristin yhdistelmää! Solkien kuvioaihelmat - osmonsolmut, linnut, puut, kulkuset ja erilaiset geometriset kuviot - toistuivat myös riipusten malleissa. Karhunhammas oli merkittävä amuletti, joka kelpasi isännänkin kaulassa kannettavaksi.
Skandinaviassa, miksei Suomessakin, rannerenkaita käyttivät myös miehet, vaikkakin ne naisilla olivatkin yleisempiä. Ainakin kauppiaat olivat todennäköisesti tutustuneet moiseen käytäntöön. Rengasta oli kätevä kantaa ranteessa ja pilkkoa siitä aina tarpeen tullen pala pronssia, viikinkiajan lopulla myös hopeaa, maksuvälineeksi. Niillä oli kuitenkin myös maaginen ja luonnollisesti vain koristautumiseen suuntaava merkitys. Rannerenkaiden koristelu noudatti perisuomalaista geometristä linjaa häränsilmineen, pisteviivoineen, neliöineen ja kolmioineen.
Renkaat olivat viikinkiaikana raskaita ja usein kauttaaltaan koristeltuja. Harva arvonsa tunteva nainen tyytyi vain yhteen koruun; varakkaimmilla saattoi olla kaksikin samanlaista, komeaa rengasta kummassakin käsivarressaan.
Vainajat ja hautaus
Uskonto, myytit ja symboliikka kuuluivat vahvasti muinaissuomalaiseen arkeen. Haudat ja uhripaikat olivat tärkeitä eikä vanhoja riittejä sopinut missään unohtaa. Haltijoiden, henkien ja jumalien lisäksi kunnioitettiin myös vainajia.
Kuolleisiin suhtauduttiin luonnollisesti - kalmistot ja uhripaikat sijaitsivat asuinpaikkojen lähistöllä. Vainajat vaikuttivat jokapäiväiseen elämään eikä heitä sopinut suututtaa, onnen ja menestyksen menettämistä pelättiin. Kuolleet eivät kuitenkaan olleet pahoja ja pelottavia, vaan pikemminkin auttavia ja neuvovia esi-isien henkiä. Haudoille ja kuppikiville uhrattiin ruokaa, viljaa, olutta ja arvoesineitä. Vainajien kunniaksi syötiin muistoaterioita eikä heistä sopinut lausua pahaa sanaa, etteivät he kostaisi eläville.
800-luvun jälkeen läntisessä Suomessa yleistyi ruumishautaus. Polttamatta haudatulle vainajalle annettiin hautaan mukaan suojaavia taikakaluja sekä esineitä, joita hän oli tarvinnut jokapäiväisessä elämässään. Hänet puettiin parhaimpiinsa, jotta hän saisi hyvän vastaanoton manalassa. Muualla Suomessa vainaja vanhan tavan mukaan tavallisimmin poltettiin, jotta sielu vapautuisi nopeasti ruumiista. Polttokenttäkalmistoksi kutsutussa rautakauden yleisessä kalmistotyypissä vainaja poltettiin ja tämän tuhkat sekä korut ja muu varustus siroteltiin maan pinnalle tai maata peittäville kiville. Korkeassa asemassa olevat yhteisön jäsenet, mm. päälliköt, saatettiin lännessä haudata viikinkiajalla myös kammiohautaan. Kammiohaudassa hautakuoppa vuorattiin puilla, varustettiin ja peitettiin Harvinainen ei ollut myöskään Skandinaviasta omaksuttu tapa polttaa suuret päälliköt veneissään.
Kristinuskon merkkejä saapui Suomeen jo merovinkiajalla (n.550-800 jKr) mm. rengassolkien kuvioinnissa. Ristin käyttäminen koruissa ei kuitenkaan merkinnyt kristinuskon omaksumista; pakanoille risti oli vain yksi symboli ja onnentuoja muiden joukossa. Valkeasta Kristuksesta suomalaiset kuulivat todennäköisesti ensimmäisiä kertoja viikingeiltä. Kristinuskon tapoja alettiin omaksua myös hautauksessa jo ennen 1000-lukua, mutta varsinainen käännytystyö Suomessa alkoi kuitenkin vasta ristiretkiajalla, 1150-luvulla.
Viikinkiajan suomalaiset elivät suhteellisen rauhallista elämää, jonka ajoittain keskeyttivät pohjanmiesten ja muiden kylien kauppa- ja ryöstöretket. Elämä oli joskus hyvinkin raskasta ja kaikkea muuta kuin tasa-arvoista, mutta kovalla työllä ja hyvällä onnella saattoi lähes kuka tahansa nousta yhteisössä hyvinkin arvostettuun asemaan.
© 1996-2004 Harmaasudet ry