Aseistus viikinkiajan Suomessa (A 1/00)
Aseet olivat vapaan miehen tunnus. Poikalapset opetettiin jo pieninä käyttelemään keihäitä ja veitsiä; pienoisaseet olivat suosittuja leluja. Juhla-asuun aseet kuuluivat erottamattomasti, ja vaikkei niitä kodin askareissa mukana kannettu, pidemmille retkille lähtiessä oli hyvä olla mukana jotakin kättä pidempää. Aseet seurasivat miestä läpi elämän, yleensä hänet haudattiin niiden kanssa.
Tässä tarkastellaan yleisluontoisesti aseistusta viikinkiajan Suomessa. Alueelliset ja ajalliset erot eivät suuremmin tule esille, mikä on hyvä muistaa lukiessa.
Aseita käytettiin sekä sodankäyntiin että metsästykseen. Suosituimpia olivat molempiin soveltuvat, kuten keihäs ja jousi. Yleisilmeeltään aseistus oli hyvin samantyyppistä kuin muualla Skandinaviassa ja Euroopassa, varsinkin Baltiassa; joitakin kansallisia, lähinnä merovingiajalta (n.600-800 jaa.) perityviä erikoisuuksiakin esiintyi. Aseiden alkuperä on usein epäselvä, mutta varmasti niitä on tehty sekä Suomessa että tuotu ulkomailta. Ulkomailta tuotujen osuus varsinkin miekkojen ja muiden hienompien aseiden ollessa kyseessä on ollut suuri. Viikinkiajan loppua kohden mentäessä ulkomaiset aseet ja niiden kotimaiset kopiot yleistyivät kotimaisten vanhanmallisten aseiden kustannuksella.
Yleisimpiä hautalöydöistä tavattuja aseita ovat keihäs, kirves, väkipuukko, miekka ja kilpi. Näistä keihäitä on löydetty ylivoimaisesti eniten. Miekkaa ei joka mies ole omistanut, ne olivat paljon keihäitä harvinaisempia. Jousia ja nuolenkärkiä ei haudoista ole paljoa löytynyt. Tämä ei välttämättä kuitenkaan tarkoita, etteikö jousia olisi käytetty paljonkin. Pikemminkin on oletettavaa, ettei jousta metalliaseisiin nähden helppotekoisena ja halpana ole pidetty kenenkään erityisenä omaisuutena. On myös mahdollista, ettei jousta ole pidetty kunniallisena aseena, vaan sitä on käytetty lähinnä metsästykseen. Suomen maaperässä ei myöskään orgaaninen aines säily: mahdolliset haudoissa olleet jouset ovat varmastikin maatuneet.
Keihäs oli yleisin ase viikinkiajan Suomessa. Se palveli hyvin niin metsästystä kuin sodankäyntiäkin. Keihäs vaati myös varsin vähän rautaa ja oli helpohko valmistaa, mikä osaltaan selittää suosiota. Hautalöydöissä miehet lepäävät usein kaksi, jopa kolme keihästä vierellään. Näistä usein toinen on väkäsillä varustettu ja toinen sileäteräinen. Olemattomasta painoerosta huolimatta voidaan olettaa, että väkäsillä varustettua käytettiin pääasiallisesti heittokeihäänä, jonka tarkoitus oli jäädä kiinni ja hidastaa vihollisen tai saaliseläimen menoa. Toista, väkäsetöntä keihästä käytettiin sitten lähitaistelussa pistämiseen.
Keihäänkärjet kiinnitettiin puuvarteen pääsääntöisesti kahdella eri tavalla, ruodolla ja putkella. Putkikiinnitys yleistyi vanhemmanmallisen ruodon kustannuksella viikinkiajan kuluessa. Suomen keihäserikoisuus oli ango, pitkä ja kapea ruotokiinnitteinen keihäs. Ango lienee sukua roomalaisten piilumeista kehittyneelle frankkilaiselle anglolle. Angoissa oli pieni väkäkärki ja pitkä, kapea kaula. Pisimmät terät olivat yli metrin pituisia. Angoa käytettiin heittokeihäänä, joka lävisti tehokkaasti ja oli vaikea irrottaa. Se oli todella elegantti ja tehokas ase. Pitkä terä varmisti, ettei keihästä saanut nopeasti katkaistua vaikkapa kilvestä roikkumasta. Angojen kultakausi osui merovingiajalle, mutta niitä käytettiin arvatenkin myös viikinkiajan alkupuolella. Myös toiset suomalaiset ruotokeihäät olivat usein muusta Euroopasta poikkeavia, mutta ne katosivat yhtäkaikki viikinkiajan kuluessa tai jo ennen sitä.
Keihäiden ohella kirveet olivat hyvin suosittuja aseita. Kirves oli hyvin yleinen työkalu, monipuolinen väline puun työstämiseen. Sitä saattoi käyttää myös aseena. Parhaat sotakirveet olivat selvästi työkaluiksi sopimattomia, kuten ohutteräiset tapparat.
Valtaosa kirveenteristä oli nykyisenmallisia silmäkirveitä, joihin varsi kiilattiin kiinni. Puuvartta saatettiin vahvistaa nahalla terän alta. Suurissa sotakirveissä varsi saattoi olla liki miehen mittainen, mutta yleisimmin kirvestä lienee käytetty kilven kanssa yhdellä kädellä. Suuri tuhovoima ja suhteellinen halpuus olivat kirveen etuja.
Suomelle ja Baltialle yhteinen piirre viikinkiajalla oli väkipuukon suosiminen. Se korvasi usein kalliin miekan. Puukot olivat yksiteräisiä, noin 20-50 sentin pituisia. Joissakin oli Suomelle tyypillisesti terän paksuin kohta lähellä kärkeä kuin viidakkoveitsessä. Muotoilun on arveltu helpottaneen lepikon raivausta, sillä taistelussa se ei antanut etua. Kilven kanssa, ja miksei yksinäänkin käytettynä, suuri väkipuukko on ollut varteenotettava vastustaja nopeutensa takia. Väkipuukon käytön puolesta puhuu miekkaa helpompi valmistettavuus ja käyttökelpoisuus myös työkaluna.
Miekka oli rikkaan miehen merkki. Se korosti omistajansa asemaa ja valtaa. Suomesta löytyneistä miekoista liki puolet on ollut komeasti koristeltuja. Tämä viittaa siihen, että miekat eivät ole olleet kovin ahkerassa käytössä. Onkin todennäköistä, etteivät miekat näytelleet kovin suurta osaa Suomessa käydyissä taisteluissa.
Miekkojen säilät olivat usein frankkiseppien tekoa. Ne kulkeutuivat Suomeen joko viikinkien mukana tai suoraan Baltian halki. Kahvat teriin tehtiin yleensä pohjolassa, niin Suomessa kuin muuallakin Skandinaviassa. Väistin ja ponsi tehtiin raudasta tai yleisemmin pronssista ja koristeltiin huolella. Viikinkien suosimia karun pelkistettyjä miekkoja on Suomesta löytynyt vähemmän.
Kilpien osalta Suomi poikkeaa muusta Skandinaviasta. Viikinkityylisiä kilpien rautakupuroita ei merovingiajan jälkeen haudoista löydy. Kilpiä on varmasti käytetty silloinkin, mutta kilven malli on joko muuttunut sellaiseksi, ettei keskuskupuraa ole käytetty, tai sitten kupura on valmistettu puusta. Latviassa suosta löydetty kilpi, jonka keskuskupura on koivupahkasta veistetty, tukee jälkimmäistä vaihtoehtoa.
Suojavarusteita ei Suomesta suuremmin ole löydetty. Yhtään varmaa kypärälöytöä ei ole, ja rengaspanssarit loistavat samoin poissaolollaan. Arvatenkin taisteluun lähtiessään on muinaissuomalainen vetänyt ylleen kovasta nahasta valmistetun nutun ja ehkä nahkahatun.
Suomalaisessa aseistuksessa viikinkiajalla oli vahvoja elementtejä sekä muun Skandinavian että Etelä-Baltian aseista. Miekat, kirveet ja keihäät olivat pääasiassa samantyylisiä kuin viikingeillä, mutta usein kevyempiä. Väkipuukot olivat yleisessä käytössä toisin kuin läntisillä naapureilla. Suomalaisten aseista suurempi osa oli kalliisti koristeltuja kuin viikingeillä. Huomattava osuus miekoista ja myös keihäänkärjistä sekä sotakirveistä oli hopealla tai jopa kullalla koristeltu.
Tämä viittaa siihen, että suomalaisilla oli erilaiset tarpeet aseiden suhteen kuin viikingeillä. Suurelle määrälle miekkoja ei ollut tarvetta, vaan mieluummin käytettiin sotimiseen myös metsästykseen sopivia aseita. Miekat olivat enemmän statussymboleja kuin käyttöaseita. Tämä johtunee siitä, että suomalaisten elämä oli viikinkiajalla rauhallisempaa kuin viikinkien, mikä ei sinänsä ole ihme, koska suomalaiset eivät tehneet laajoja ryöstöretkiä muuhun maailmaan. Sodittu Suomessa varmasti on, mutta pienemmässä mittakaavassa kuin muualla Euroopassa.
Koska ilmankin on pärjätty, on miekkojen ja raskaan panssarin sijaan laskettu enemmän nopeuden ja keveyden varaan. Tässä mielessä suomalainen aseistus muistuttaa enemmän balttilaista kuin skandinaavista.
Lähteet:
Matti Huurre: 9000 vuotta Suomen esihistoriaa. Otava
Pirkko-Liisa Lehtosalo-Hilander: Suomen historia 1, Rautakausi. Weilin+Göös
© 1996-2004 Harmaasudet ry